kun kuitenkin haluan vielä kirjoittaa tänne kuulumisiani ja miltä tilanteet tuntuu. Ukko on ollut suht normaali tällä hetkellä, mikä siis normaalissa parisuhteessa olisi tietenkin itsestäänselvyys. mieheni on sanonut että on muuttunut.

tällä hetkellä se tuntuu siltä, että ollaan selvemmillä vesillä. en ole huomannut uhkaamista, enkä alistamista enää.  Mieheni tuntuu itse paljon tasapainoisemmalta. toki paniikki nostaa välillä päätään että onko miehelläni esimerkiksi suhde, koska hän on niin erilainen nykyään. tai onko hänellä jotain muuta syyllisyyden tuntoja painona käytökselleen.

vai mistä tämä sitten johtuu? tuntuu inhottavalta,etten voi vilpittömästi ajatella että mieheni olisi oikeasti muuttunut, sammakosta prinssiksi. koska niin ei vain tosielämässä tapahdu. ja kuitenkin on kestänyt sitä piinaa toista vuotta, miten kaikki yhtäkkiä voisikaan muuttua??

En haluaisi maalata piruja seinälle mutta minkä mä sille voin etten uskalla vain heittäytyä ja uskoa siihen että nyt ollaan selvitty kaikesta paskasta ja voin alkaa elämään tätä parisuhdetta.

Muuten elämässäni menee ihan hyvin, vietän tallilla lähes joka päivä aikaa, ihanaa kun on se oma pakopaikka, mihin voi mennä jos on paha olla. miehenikin on käynyt katsomassa hevostani, se oli hienoa.

Olen haaveillut alkavani kilpailemaan, kun saan tuon jalan kunnolla kuntoon. nyt olen vähän kuin toispuoleinen, leikkauksesta on kuitenkin niin vähän aikaa. Satulaan olen jo toki päässyt, se on ihanaa.

mieheni ei ole enää sanonut pahasti hevosestani, eikä siitä että siihen menee rahaa. Olinhan tuossa hetken työttömänä, minut kun potkaistiin sairaslomani jälkeen pihalle entisestä työpaikastani, syytä en koskaan saanut tietää. Toki ei se mua häiritse, sen firman tulevaisuus on jo tehty selväksi, jo ihan yhdessä ajankohtaisohjelmassa. toivottavasti menee konkurssiin, ihmisiä huijaavat.

että paljonhan tässä on tapahtunut. raskautta en ole enää yrittänyt, toki se on erittäin epätodennäköistä jo muutenkin että voisin saada lapsia. ikinä. se masentaa. miestänikin. hän haluaisi jo lapsia, ja on kannustanut mua jatkamaan raskaita hoitoja. olen väsynyt ja masentunut koska en voi tehdä sitä mihin jokainen meistä on luotu, saamaan jälkikasvua. Seuraava etappi on miehen tutkiminen ja hormonipistokset. En tiedä miten jaksan ne. mieheni on sanonut ettei ruveta väkisin sitä vääntämään, mutten halua tuottaa hänelle enää pettymystä. en halua että hän joutuu mun takia olemaan lapseton. itsekkin haluaisin olla jo äiti.

no, ehkä sitten joskus.

nyt valmistaudun töihin, iltavuoro tiedossa.-..

Olen joutunu olemaan kotona hiljaa ja en ole yksinkertaisesti uskaltanut kirjoittaa. kirjoitan päiväkirjaa kyllä koneellani, mutten saa laittaa niitä julkisuuteen.

kenellekkään ei kuulemma kuulu mun ja mieheni välinen elämä, hän luulee että joku arvaa meidän henkilöllisyyden.

Mutta kun ette usko miten olen ollut tyytyväinen että olen saanut purkaa pahaa oloani tänne, ja joku on sitä vielä lukenutkin.

olen pahoillani että mitään sanomatta lopetin kirjoittamisen. mutta nyt kun asiasta on kulunut pari kk voin varmaan jo kirjoittaa tänne.

en tiedä mihin suhteemme on menossa. tiedän, että jos se sama paska jatkuu, minun on lähdettävä, itseni vuoksi. mutta nyt viimeisin kuukausi on ollut todella kaunista, sellaista normaalia. normaalit riidat, normaalit parisuhde asiat.. rakastaminen ja välittäminen. olen sitä miettinyt päiväkirjassani että mistä tämä johtuu? onko miehelläni, niinkuin aiemminkin, jotain salattavaa, koska käyttäytyy todella hyvin, mutta samaan aikaan vahtii puhelintaan kuin haukka. ja näen että se poistelee netissä selailemiaan sivuja, etten näkisi. tiedän että jotain on meneillään.

Mieheni on minua loukannut tänä välinä kyllä monesti, on haukkunut, uhkaillut.. mutta arvaten saattaa miten hän suuttui luettuaan tämän päiväkirjani, hänen mielestään minä olen vain huomionkipeä ja täysi hullu kun kerron yleisesti meidän asioista. mutta herran jumala eihän kukaan ole tietoinen kuka minä olen, tai mieheni. on vain ihmisiä, lukijoita, jotka ovat myötäeläneet tuntemattoman ihmisen kanssa hänen parisuhdettaan. onko se väärin?

Nytkin mua suuresti pelottaa että mieheni löytää tämän tekstin.. lupasin hänelle etten kirjoittaisi tänne enää.. mutta saan teistä niin paljon tukea.

ja epäilijöille tiedoksi, kyllä, tämä on ihan tosielämää mitä täällä kerron, voi kuinka itsekkin toivon että tämä kaikki kertomani olisi satua ja eläisin oikeasti ihanassa parisuhteessa, ilman pelkoa.

tällä hetkellä siis on kaikki niinku hyvin. mutta olen aloittanu uudessa duunissa, missä joudun olemaan välillä viikonloputkin töissä. mieheni menee yksin. puhelin pirisee öisin viestejä naisilta. tai sitten en ehdi katsoa niitä kun hän hyökkää puhelimeen ensin. 

mutta en haluaisi että tämä unelma taas särkyisi..

mä olin että siinäs kerrot. loppujen lopuksi mieheni sisko halusi puhua kanssani, hän kysyi että onko kaikki hyvin. että näytän niin kovin surulliselta,ja laihtunutkin olen. loppujen lopuksi mä kerroin sille ihan kaiken. siis aivan kaiken mitä ei kukaan tiedä muu kuin mä. tämä mieheni sisko on niin mahtava ihminen, ja hän osaa kuunnella puolueettomasti.

ja arvatkaa mitä hän sanoi? että mieheni, hänen veljensä on se, jonka tässä pitäisi nyt pyytää anteeksi, ja todellakin olla parempi ihminen. että mieheni on tässä tehnyt mua kohtaan niin paljon väärin. ja että mun teot on ihan täysin oikeutettuja, ja ahdistettuna ihminen pystyy vaikka mihin. ja mieheni sisko oli järkyttynyt kuullessaan, miten mieheni pahoinpitelee mua suuttuessaan.

mutta kyllä helpotti puhua hänen kanssaan. hän puhui vissiin miehenikin kanssa myöhemmin samana iltana, koska mieheni oli jotenki rennompi. baarissa toki hän ei halunnut mua nähäkkää, taas muut naiset oli kiinnostavempia. oli laittanut sormuksen pois ja juoksi mua karkuun. lopulta lähdin pois, en jaksanut sitä enää. hän puristi minua baarissa niin lujaa käsistä, että ne ovat vieläkin ihan mustat.

yöllä ystäväni oli sitten minua kuskissa, ja valomerkin jälkeen haimme mieheni ja muun seureen kotiin. loppuillasta emme puhuneet juurikaan mitään, mieheni sisko sanoi huutaneensa miehelleni baarissa, ja jutelleen pitkän tovin, anteeksipyyntöä mieheltäni en kuitenkaan saanut. aamulla oli sormus jälleen hänen sormessaan.

en tiedä enää mitä mä teen. mä alan olla kovin väsynyt tähän soutamiseen ja huopaamiseen. JOs mieheni kerran on luvannut antaa minulle anteeksi virheeni, hyväksyä mut sitten tälläisenä kuin olen, ja pysyä kannassaan, niin miksi hän muuttaa mieltään kuin tuuliviiri.

häntä kuulemma ärsyttää että mä oon niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. mitä muutakaan mä voisin? kysyin että pitäisikö mun kävellä täällä päivät pitkät naama norsun vitulla ja olla hiljaa? että vaikka yritän elää normaalisti, se ei tarkoita, etteikö muhun sattuisi se, mitä mä oon miehelleni tehnyt, tai mitä me ollaan jouduttu kestämään.

mä en vain halua että se vaikuttaa liikaa meidän arkeen, sittenhän tässä vasta jaksaminen loppuukin.

en tiedä siis mikä on nyt tilanne, mieheni on ollut eilisen ja sunnuntain aivan ihana, ja mukava. niinkuin aina tietenkin krapulassa ja riidan jälkeen. mutta olen itse niin kovin hukassa.

mieheni sisko sanoi että hän näkee niin selvästi että mä rakastan miestäni. että muista miniöistä sitä ei näe. mutta mun sitoutumisen tähän suhteeseen näkee kilometrin päähän, ja että tekisin mitä vain mieheni puolesta.

mutta valehteleeko sellainen ihminen niinkuin mä olen miehelleni tehnyt? ei, ihminen joka rakastaa, ei valehtele toiselle.

näin mulle on opetettu. miks mä sitten valehtelin??? en tiedä, sanoin että menettämisen pelko, se on kyllä totta. pelkäsin menettäväni mieheni, joten jätin totuuksia kertomatta.

se oli väärin.

mä rakastan miestäni enemmän kuin mitään. liian paljon, liian paljon.

mieheni ei sitä näe. tai näkee ja käyttää hyväkseen.

mä kun en jaksaisi enää vääntää, tapella, ja juosta kumpaankin suuntaan koko ajan.

aika taas näyttää.. nyt en voi kuin odottaa, että joko tämä toimii, tai sitten lähden.

ja tätä samaahan sitä on jankattu kuukausitolkulla. mieheni sanoi että se on musta kiinni, no eihän ole. se on miehestäni kiinni, antaako hän anteeksi mulle vai ei, lopettaako hän mun haukkumisen vai ei, rakastaako hän mua enää vai ei..

kiitos hyvistä kommenteista, mä oon ite kyllä osittain samaa mieltä, että pitäisikö kuunnella itsesuojeluvaistoa, ja lähteä, mutta en minä halua. rakkaus on liian suuri, liian kova paine lähteä.

en pystyisi siihen vielä. enkä tiedä pystynkö koskaan. minä yritän, yritän viimeiseen asti, että tämä toimisi. koska mieheni oli sanonut siskolleen että hän rakastaa mua älyttömästi ja yrittää muuttua tosissaan, hän säikähti että mä lähen. taas.

huoh. nyt mä jankkaan taas samaa ku ennenki, eli meen jatkamaan pakastimen sulatusta ja sitten lähen tallille serkkuni kanssa, se jos mikä saa ajatukset pois pahoista asioista..

Olemme mieheni kanssa tällä viikolla puhuneet,huutaneet,riidelleet,puhuneet,setvineet.. huh, ja mitä vielä.. En tiedä olemmeko päässeet puusta pitkälle, mutta yritetty on. mieheni on puhunut ja olemme setvineet mieltä kaivavat asiat. Meillä on paljon muutakin paskaa suhteessamme ollut, myös minun aiheuttamaani. yksi on tämä hevosen osto hänen kielloistaan huolimatta.

Mutta minä sain anteeksi, ja mieheni sai anteeksi. En tiedä, miten nyt käy, mutta aika näyttää. Olin jo lähdössä, heittämässä pyyhkeen kehään totaalisesti. en vain enää jaksanut. ja mieleni oli silti kevyt. oli vain päätös että nyt mä lähen, en mä jaksa enää. mutta mieheni säikähti sitä, ja alkoi puhua. ja puhui ja puhui. se avarsi paljon. onneksi annoin sen kuvan että olen lähdössä pois suhteesta.

Nyt olemme yhteisessä mielessä panneet lapsiasian jäihin, ja mieheni lupaa olla vanhempieni kanssa enemmän tekemisissä. ja hän lupasi, ettei enää uhkaa erolla, vaan puhuu. okei lupasi hän paljon muutakin, ja tiedän että monia teitä mietityttää että kuinkahan käy.. niin ne kaikki lupaa... Sitä minäkin mietin, mutta annan hänelle mahdollisuuden kyllä näyttää. haluan itsekkin olla parempi ihminen kuin olen ollut. olen itsekkin tehnyt pahaa hänelle suhteemme aikana. Nyt vain tuntuu että olemme kaikki asiat käyneet läpi mikä on välillämme aiheuttanut pahaa oloa. nyt niitä ei ole..

mieheni on tällä hetkellä lahdessa, koulutuksessa, ja palaa huomenna illalla. olen saanut olla rauhassa, molemmat. Miettiä ja kuunnella itseä, ilman että toinen on siinä koko ajan. olisiko tämä se uusi puhdas pöytä, mistä aloittaa? Aika näyttää senkin. nyt olen vain antanut mennä, enkä ota enää paineita toisen miellyttämisestä, olen vain oma itseni ja katson, mitä se tuo tullessaan.

viikonloppu olisi tulossa, ja mieheni sisko+mies on tulossa meille yökylään ilman kersoja, bileitähän se tietää. toivon, ettei enää tarvitsisi pelätä, ja tapella. toivon niin...

kihlajaisiakaan emme ole vielä pitäneet, johtunee tosin kyllä siitäkin ettei vanhempani halua niihin tulla, mieheni takia. he kun tietävät miten hän on käyttäytynyt minua kohtaan suhteessamme. he eivät hyväksy sitä. voi olla, että jätämme kihlajaiset väliin, ja jos homma alkaa toimimaan, niin vuoden päästä menisimme naimisiin ja tanssisimme sitten häitä.

voi, toivonkohan taas aivan liikoja..

Juuri tästä puhuin mieheni veljen kihlatun kanssa, kuinka välillä on vaikeaa. Ja hän mulle suoraan sanoi että koko miehen puoleinen suku on sitä mieltä että minä olen liian hyvä miehelleni, liian auttavainen, hyvä etten persettä pyyhi. Että kuinka kauan meinaan katsella tätä touhua. koska rupean ottamaan tilaa itselleni. koska näytän miehelleni että minullakin, yllätys, on oma tahto, omat halut, omat ajatukset. olen itsenäinen, kokonainen ihminen kaikkine vikoineni. koska, hän kysyi, lopetan täydellisen vaimon roolin ja alan olemaan normaali.

En tiedä loukkasiko tuo vai oliko se kohteliaisuus. Minä jollain tavalla pidän siitä, että olen täällä kotona se, joka tietää jokaisen purnukan ja paidan paikan. Että olen se, jonka takana, ja jonka vastuulla on kodin viihtyvyys ja siisteys. siitä on tullut mulle pakotie kaikesta. Kun siivoan ja puunaan, en ajattele muuta kuin siistiä jälkeä minkä jätän jälkeeni. Ja kun olen lopettanut, olen väsynyt mutta tyytyväinen. Ja joka kerta ajattelen että voisinko, pystyisinkö, myös samalla tavalla pistämään elämäni järjestykseen, siivoamaan nurkissa piilottelevat möröt, mieheni huudot, tuskan, kivun, pelon, ja kaiken mikä minusta on tehnyt harmaan.

Mutta se tarttuminen siihen on niin vaikeaa. Ja sitä te olette sanonutkin, jotka tätä vieläki jaksavat lukea (vaikka tuntuu ettei mulla ole mitään kerrottavaa kuin niitä samoja vanhoja riitoja ja huutoja..) että se ensimmäinen ja vaikein kynnys on LÄHTEÄ. ottaa elämä omaan käteen ja lähteä! Niin yksinkertaista. siitä se lähtee, tiedän että perheeni auttaisi minua pääsemään jaloilleni, minä kyllä selviäisin, ajan kanssa. elämä kantaa aina. tervehtyisin ja luultavasti pystyisin vielä päästämään toisen miehen elämääni, ja nähdä oikean rakkauden.  Mutta ei. ajatuskin siitä kivusta mikä siitä tulisi, se yksinjääminen, se tutusta ja turvallisesta, tai no.. tutusta irtaantuminen.. se on vain vielä liian kova pala. Sanoin siitä myös äidilleni, joka oli jo sitä mieltä ettei he halua olla missään tekemisissä mieheni kanssa, koska hän kohtelee mua ihan väärin. Mä sanoin, että en ole vielä valmis luovuttamaan. en vain osaa vielä antaa periksi. nähdä sitä, että tästä ei ehkä tule mitään.

Koska jossaki mieleni sopukoissa, ne hyvät hetket vielä palaa kirkkaina. ne vois jo perkele sammua, että voisin lähteä. Kunpa,mieheni vaikka ennemmin hakkaisi minut sairaalakuntoon, josko se, sitten herättäisi minut, ja pakottaisi irrottautumaan. tai jotain sellaista.

tarvitsen ehkä jotain hieman vielä pahempaa että tajuan missä mennään.

Mieheni sanoi minulle ettei ehkä pysty antamaan anteeksi sitä, että ostin itselleni hevosen. Okei, mä myönnän olihan se aika kusimaista jopa multa, mennä ja ostaa se hevonen ilman mieheni suostumusta, mutta helvetti minkäs teet. JOs nyt saisin kääntää aikaa taaksepäin, niin en olisi sitä tehnyt. näin on pakko sanoa. ja sanoin sen miehelleni, että en tiennyt että panoksena on se, että mieheni lopettaa rakastamisen ja on valmis hautamaan koko suhteen, hevosen vuoksi. Siihen ei tuumannut enää mitään.

asia jäi siltä osin kesken kunnes tänään, olin, ja olen edelleen kuskina miehelleni, ja hänen kavereilleen.. Hän sanoi mulle jäätyämme toviksi kahdestaan että voinko mennä kotiin että hän menee yksin . että hän tarvee omaa tilaa. joo jep jep. tänään ollut koko päivän poikien kans päinsä ku moon ollu tallilla. no eniwei. Että hän ei halua ajatella sitä hevosta ja petosta mitä tein, ja onko mulla siihen jotain viel lisättävää, olin että ei mulla ole enää mitään asiaa siitä, oon kaikki jo sanonu, eikä mulla ole enempää mitään tähän heittää. mieheni sanoi että oonko mä miettinyt, mitä mä haluan. Mä olin että no, en tiedä enää. mä sanoin, että haluaisin vielä pitää tämän parisuhteen, jos se on kaikis puittes mahdollista, mutta amandasta en luovu. ja lapsia, omakotitalo, ja ne samat vanhat toiveet ja haaveet pitkästä, onnellisesta, tasapainoisesta suhteesta mieheni kanssa.

Mieheni oli hetken hiljaa ja sitten sanoi että hän ei halua kanssani lapsia. että hän näkee kaiken nyt niiin, ja monta asiaa, mitä ei näe tapahtuvaksi mun kanssa. ja niin. no, ei siinä. mä olin jo lapsihaaveet haudannut kauan aikaa sitten. en minä, hyvät ihmiset ole niin itsekäs että lasta tähän nyt tekisin. olen mä sen jo kauan aikaa nähnyt, mutta jotenkin vain sitä laittoi silmänsä kiinni ja ajoi vain eteenpäin sitä asiaa. Mutta nyt olen hyväksynyt sen tosiasian että nyt on parasta, etenkin itseni takia, selvittää tämä tilanne, tämä suhde, tämä elämänvaihe, täysin ennenkuin voin haaveilla perheestä. Mun on saatava joko tämä suhde toimimaan, ja se tarvii paljon aikaa ja voimaa, tai sitten unohtaa, lähteä, ja alata korjaamaan itseni palasia, ja katsoa, pystynkö kohtaamaan enää ketään miestä, ilman pelkoa, ja tätä mitä nyt on.

Ajoimme toiseen kapakkaan, ja ollessani nousemassa autosta että menisin mukaan, mieheni kysyi miksi tulen. Sanoin että kyllähän minäkin voin tulla hauskaa pitämään, kaverit kuitenkin yhteisiä ja mulla ollut hauskaa muuten koko ilta. Että mitä mä kotona yksin kykin ja ootan että te soitatta hakemaan. "no sit mennään kotia emmä sun kans mee." mä ihmettelin sitte vallan ääneen että no onhan se ny kumma ku ei voi oman kumppaninsa kans mennä baarii, että mitäs siel on sellasta, mitä mä en voi nähä? että miks mua pitää niin lujaa kieltää tulemasta tähän nimenomaiseen kapakkaan? "no ei siinä mitään ole mut mä tarvin omaa rauhaa ettei tartte kattella sua koko aikaa ku säki oot noin vainoharhanen ja kuvittelet et mä meen ja petän sua jos päästät mut yksin!!" mä olin siihen jo hieman loukkaantuneena, ja sanoin etten kuvittele että se pettäis mua, en usko että se olis niin tyhmä,mutta se, että jatkuvasti pitää päästä vain yksin baarille, on jo aika hälyttävä merkki, kun en mä pääse kuitenkaa mihinkään. että et voi olla niin epäreilu että patistat sit mut kotiin ja ite meet pitää hauskaa.

niin, ja kotona siis olen, yksin. kirjoittamassa tänne kun en saa suutani kunnolla miehelleni auki. oon mäki säälittävä.

mä kysyin mieheltäni että mikä siinä on ettei voida pariskuntana mennä, niinku yleensä menee muutki normaalit kihlatut?? "no ei siinä mitää vikaa oo mut tänää haluan mennä yksin." joo, ja pääsit justiin jokaiset kerrat ennen tätäki reissua, joulun jälkeen varmaan 5 kertaa yksin päässy, ja mä en oo lähteny. koska siitä olis tullut tappelu. Mut mä sanoin sitte miehelleni että mene, ole hyvä ja mene siitä sitten kun kerta se on noin tärkiää pilata mun ilta olemalla itsekäs. "sä oot noin saatanan itsekäs ku ajattelet vaa et mä petän sua baaris etkä päästä mua hengittämään ollenkaan!!" ahaa. jännä homma. kiitti tuostaki, mä oon päästäny kyllä yksin menemään että siinä sulle itsekkyyttä. ja mä sanoin että en jaksa tapella, johan mä sanoin että mene sitten. pidäppä kuule hauskaa ja soittakaa ku pitää hakea. mä meen kotiin ku se on noin helvetin vaikeaa olla mun seuras. heippa. ja työnsin pihalle ovesta. suukotti ja lähti.

Itku tuli kun se löi oven kiinni. mutta nopeasti se loppui, kuunnellessa gloria glaynorin i will survivea :)

En tiedä mitä tästä seuraa, olen pallon heittänyt miehelleni, ja luvannut itselleni että näin on paras. en ole miestäni painostanut jäämään luokseni, mutten ole työntänyt poiskaan. Olen sanonut, että tässä on paljon tekemistä ennenkuin tästä tasapainoinen saadaan, mutta mä oon valmis pistämään koko panokseni pöytään sen puolesta, jos hänki. yksin en enää jaksa.

Mutta jos.. jos mieheni valitsee että tämä tarina on luettu ja kirjan voi sulkea, mun on nieltävä se. Mä en enää tee kohtausta, tai sivuuta sitä asiaa. Minä otan sen vastaan, ja pakkaan kamani ja lähden. Näin mä olen itselleni asettanut tehtävän. En jaksa enää tehdä valintoja, en enää tapella, pelätä, anella, pyydellä. Nyt on mieheni aika näyttää mitä se haluaa. jos se vielä haluaa tätä, niin se on tehtävä töitä mun kanssa, mun rinnalla.

Ja se tie tulee olemaan vaikeaa, jos se sen valitsee. mutta kun sitä ei ole valmis heittämään kaikkea pois. eniwei. en tiedä. nyt on kortit heitetty pöytään ja odotan, koska en voi muuta. odotan että mieheni saa päätettyä, mitä haluaa.

Sen mä tiedän että kumpikin päätös tekee kipeää.

nyt mä voisin mennä vetämään askillisen röökiä, näin lopettaneena röökaajana, ja painua peiton alle, uskon, että joudun lähtemään kuskiksi vasta neljän jälkeen.

kiitos kaikille jotka jaksavat kannustaa, kerta toisensa jälkeen..

ja kyllä!! mä haluaisin kirjoittaa ennemmin jostain, jostain hyvästä, ihanasta mitä mulle olis tapahtunut, tai uudesta miehestä tai perheestä ja näistä. mä tahtoisin, niin kovasti kirjoittaa jo jotain kaunistaki luettavaa.. mulle vain ei ole annettu käsikirjoitusta, enkä tiedä mitä tapahtuu ja koska...

Viime viikonloppuna oli taas ero lähellä. Mieheni aloitteesta, taas. Voi että kun olisin vain lähtenyt!!!

Perjantaina olin kuskina kultaani, kun olen saanut nyt automaattiauton käyttööni, pystyn hyvin ilman kytkinjalkaa ajamaan. Onneksi! olisin muuten kahlittuna kotiini. Miehenihän ei siitä tykännyt, että vaihdoin oman autoni isäni kanssa hetkeksi, että pääsen omiin menoihini. Mutta en kuunnellut. perkele muahan ei kahlita kotiini!

kaikki meni hyvin kunnes olimme tulossa toiselta paikkakunnalta kotiin. Ukkoni sammui etupenkille, kahdestaan ajelimme. Yhtäkkiä varmaan pari km ennen kotoa, oli pakko pysähtyä kun häntä rupes oksettamaan. Auto tien sivuun ja ukko kaatu samantien penkalle päästyään autosta. Enhän minä jaksa häntä mennä nostamaan, kun autosta nouseminen on mulle niin hankalaa, en sitä mielelläni tee tämän jalan kanssa.Huusin miehelleni autosta että nousee ylös sieltä hangesta, paleltuu vielä, ja ohiajavatki kohta pysähtyy ihmettelemään et ootko sä hengis. Vastaukseksi saan huorittelua, "painu vittuun sillä romullas siitä saatanan huora ENNENKU MÄ TAPAN SUT!!"

no enhän mä lähteny. sain sen lopulta autoon, ja sit kaikki oli ookoo.aamulla otin itseäni niskasta kiinni ja kysyin mieheltäni, joka oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, että olisiko anteeksipyynnön paikka eilisestä. Kun en mitään pahaa miehelleni tehnyt. sain vastaukseksi että hänellä ei ole mitään anteeksipyydettävää, että mä rupesin huutamaan hänelle ilman mitään syytä. Mä tietenkin koitin rauhallisesti selittää että perkele sitä voinu siihen hankeenkaa jättää makaamaan, pakkasta kuitenki sen 15 oli silloin yöllä. Enkä mä huutanu rumasti, vaan lujalla äänellä, että mieheni heräisi siihen. En siis tehnyt mitään mistä mun pitäis pyytää anteeksi! mieheni suuttui kuulustelustani ja huusi minulle aikansa. Lopulta luovutin, antaa olla sitten. ja hiljenin.

Lauantai -ilta meni oudoissa merkeissä, meille tuli taas tämä sama poppoo niinkuin ennenkin, mieheni veli, ja pari yhteistä kaveria.Mieheni ei huomioinut minua, mä hain hänelle bisseä jos pyysi, keittelin kahvia, tarjoilin pullaa, olin fiksu ja nätti emäntä. Olin panostanut ulkonäkööni, mutta eihän mieheni sitä sanonut että olisi mitään huomannut. Ajattelin että kuitenkin mentäisiin sinä iltana baarille, olisi kiva olla nätti, jalasta huolimatta!

Mieheni oli baarissakin aivan outo, mutta todellinen pommi räjähti vasta kotona, jonne tulimme jo todella aikaisin, yhden aikaan. Mieheni kysyi että missä me mennään? Että mihin tää on menossa, ollaanko me ees tosissaan.

Mä olin että no, miltä susta tuntuu, että kyllähän minä tässä tosissani olen, ja se on täytyny tulla selväksi. Sitten mieheni veti jälleen esille amandan, hevoseni. Että miks mä kusetin, miten hän voi luottaa muhun enää ikinä ku oon tällänen kusipää ämmä ja huora. Edellisenä viikonloppuna, kun mieheni oli humalassa, hän sanoi että saisin pitää hevoseni, että kyllä me pystytään se pitämään. Sehän oli unelmieni täyttymys, saisin sekä mieheni että hevoseni pitää. Ja vannotin kultaani pysymään kannassaan, vielä seuraavanaki viikkona. "KYLLÄ mä ny tiiän mitä oon sulle luvannu, mutta jos rupeaa menemään rahaa liikaa, niin sit se lähtee, ookoo?" näin se sano, sanatarkasti. Mutta nyt lauantaina, ei puhettakaa että olisi muistanut mitään!!! väitti että hän ei pysty olemaan kanssani koska olen kusettanut häntä ja muhun ei voi luottaa. olen halpamainen lutka joka pitäis ampua. Mä sanoin että on se ny perkele ku mäki annoin anteeksi sen pettämisen, ja kun kerran lupasin että pidän siitä kiinni, ja unohdan koko jutun niin pitäishän miehenikin sitten olla sanojensa takana. Sota meni niin pitkälle, että mieheni otti mua rinnuksista kiinni ja paiskasi seinään. Mutta mä en vielä silloinkaan pelänny. Mä puhuin edelleen rauhallisella äänellä että mitä hän mulle huutaa, kun on kerran luvannut ,niin silloin on luvannut. että käyttäytyis kuin aikuinen kun kerta niin sitä on.

"kuule ämmä, mä en kadu pätkääkää sitä mitä mä tein! (tarkoittaen pettämistään)" ahaa, mä mietin, kipiää se otti, perkele! mutta en näyttäny sitä. en todellakaa sen silmissä. Mä tuumasin että no siihen sun edellinenki suhde varmaan kaatu, luultavasti ei tää sun exäskää pystyny elämään että sä lupaat, perut, lupaat, perut ja samalla teet ite just niinku tahot. että eihän sellasta jaksa hullukaa.

"JOO haluakko tietää mitä sanoin Tomille(nimi muutettu) baarissa? haluakko tietää? mä sanoin että mulla on tiinaa ikävä(nimi muutettu)!! se suhde oli kuule pikkasen parempi ku tää paska sun kanssa, lähe vetään siitä huora vielä ku pääset omin jaloin!!"

Se oliki sitte isku vyön alle. vittu muhun otti kipeää. se sattu niin lujaa etten mä saanu henkeä. mun piti vain tuijottaa.- olla hiljaa ja katsoa miestäni joka huusi mulle, ja huutaessaan lisää, kaatoi kaljaa tietokoneen näppäimistöllle, otti sen käteensä ,ja löi sillä mua. hän ei osunut, vaan osui televisioon ja pudotti digiboksin,  näppäimistö oli entinen, samoin tietokoneen päällä ollut laskupino, ja digiboksi. samoin lattia joka oli aivan märkä oluesta, ja sänky. Silloin mä peräännyin ulos päin. Mä tunsin että itkin, mutten tuntenu surua, enkä pelkoa, en mitään. vain sellaisen olon että ny on aika sanoa hyvästit."TÄMÄN MIEHEN SÄ HALUSIT! SÄ OIKEIN KERJÄÄT SITÄ ETTÄ SAISIT  SÄÄLIÄ SAATANAN HUORA! TÄMÄN MIEHEN SÄ HALUSIT!!" ja löi näppäimistöä pöytään-

mulla oli itseasiassa aika levollinen olo. Mutta mieheni retuutti mut takaisin ovelta. ja huusi lisää, samaa, haukkui, kiristi, uhkaili. Ja mä en muuta ku katsonut häntä ja itkin. en olisi halunnu itkeä mutta en pystyny estämään sitä. Mun sydämestä revittiin joka huudolla pieniä paloja, ja se teki kaikesta niin tuskaista. MÄ sanoin että mitä hänelle merkitsi tuo kihloihin meno, miksi hän rupesi siihen leikkiin, miks hän halusi lapsia, kenen kanssa hän halusi vielä viikko sitten kaiken, miten kaikki voi noin vain muuttua, että kerro mulle, mitä on myötä ja vastoinkäymiset. mitä on vaikeudet, mitä mun pitää kestää sulta, ja sun multa.

Mitään kunnon vastausta en saanut. "mä menin siks kihloihin ku SÄ halusit, mä tein tenavaa koska SÄ halusit!!" mulla oli siihen kumminki vastalause, koska mieheni nuo puheet kummastakin aloitti. Mä sen hänelle kerroin. että ei voi mun syyksi kasata niitä, koska häntä ei tunnetusti voi pakottaa mihinkään. Sanoin että sun on täytyny tehdä se omasta tahdostas, koska en mä voisi häntä pakottaa mihinkään. Meni hiljaiseksi. Ei puhunut mitään, mesessä vaan liehitteli jotain akkaa. hän otti sormuksen ja heitti sen mun päälle. sanoi että lähe ny helvettiin siitä. Mä sanoin että et sä voi mua mun kotoa heittää pois. kello on neljä yöllä. että nyt ajattelet järkevästi ja mietit mitä haluat oikeasti. "mä en kestä kattoa sun rumaa naamaa usko jo!!!" no, jännä kun se sama naama oli viikko sitten maailman kaunein ja ihanin, mistä nyt tuulee? kerjäsin verta nenästäni, tiedän. mutta en malttanu olla sanomatta vastaan. Sanoin itselleni mielessäni että jos se vielä lyö. lyö ja tulee päälle, niin sitten lähet. etkä kuuntele enää ikinä.

mutta ei se käyny enää, meni vierashuoneeseen nukkumaan huudettuaan mulle kolme tuntia, käytyään päälle, syljettyään kihlallemme, ja rikottuaan tavaroita, ennenkaikkea, rikottuaan sydämeni.

Menin yöllä mieheni viereen että sain hänen veljensä ja kaverinsa nukkumaan sänkyyn. pujotin sormuksen mieheni sormeen ja tuumasin että jos aamulla hän ei reagoi, on hän sitten eri mieltä kuin nyt yöllä oli. Ja miten typerä mä olenkaan!!!!
tottakai mieheni on niinkuin mitään ei olisi tapahtunut!! olenhan mä sentään kiva kotipiika, joka antaaki vielä. hyväksyy kaiken ja antaa anteeksi.

tällänen saatanan naiivi kersa, joka ei osaa ottaa elämäänsä käsiinsä. antaa toisen retuuttaa,repiä ja alistaa. eikä tuumaa mitään.

Mä olen saatanan tyhmä. näinhän se on.

Soitin äidilleni että olisiko heillä toista näppäimistöä, josko sen sais lainaksi. Äitini kysyi että mihin mä sitä tarvin, jakun olin hiljaa, hän murisi puhelimeen että "ai sielläkö herra ja hidalgo on rikkonu sen vai?" mä mutisin jotain. "voi jumalauta, nyt tuut kotia sieltä, saatana jos hän näkee sen klopin vielä täällä niin..." huoh.

Menin käymään kotona, oli veljeni syntymäpäivät kuitenkin. Mieheni jäi kotiin, en edes vaivautunut anelemaan sitä meille. Eipä siinä, ei vanhempani häntä sinne olisi halunnutkaan. Nyt äitini tietää millainen mieheni on taas ollut. kerroin hänelle huorittelut, kaiken. Mutten lyömistä. Sitä en kerro. Isäni tuli huoneeseen ja sanoi että mennään hakemaan kamani pois. että etkö sä tajua, aikuinen nainen, sä olet onnellisempi ilman tuota miestä. Sä selviät ihan ilman tuotakin paskaa mitä nyt nielet. Sä oot ihan kokonainen ilman ketään.

Että jokainen meistä tekee virheitä, mutta sun pitäis nyt tajuta sun oman ittes kannalta, että lähet sieltä, antaa sen miehen olla kun se kerta haluaa. Se ei tuu koskaan muuttumaan. Mulla oli tosi paha mieli, mua itketti, mutta olo oli silti turvallinen. Äiti oli ihan murheen murtama, hän on elänyt väkivaltaisessa suhteessa ennen isää kolme vuotta. MÄ huusin isälleni etten mä lähe sieltä, mulla tuli hirveä pakokauhu että mun pitäis oikeasti irtaantua miehestäni. En uskalla, en halua. en pysty!

Sanoin etten oo valmis, en oo vieläkään, vaikka mieheni oli mua taas heittämässä pihalle. kuinka taas mun piti kotonani pelätä.Äitini pyysi että laittaisin mieheni istumaan keittiön pöydän ääreen ja juttelemaan, selvinpäin. puhelimet kiinni, kaikki kiinni. vain te kaksi, ja juttelette. puhutte asiat halki ja sitten tulet kotiin. jätät sen miehen, jätät sen kaiken ja aloitat uudestaan.

silti, minä jään. vieläkään en ymmärrä. Mä olen mieheni mielestä taakka, ja siivellä eläjä, kun olen sairaslomalla. musta ei oo mitään hyötyä, vaikka teen kotona ihan kaiken. Olen paska sängyssä, tietysti, mullahan on jalka paketissa, ei pysty ratsastamaan.

olen vain taakka, ruma, huora, siivellä eläjä, lutka, valehtelija, kusipää, petturi, ja hirveä ämmä.

kiitos kulta, niin mäki rakastan sua.

viime yönä mieheni taas otti mut kainaloon sängyssä, ja silitti hiuksiani, sanoi että rakastaa mua. mä katoin pimeyteen ja tiesin että sekin olisi vain väliaikaista.Pieni tulitauko, ennen seuraavaa iskua. "mikä nyt on?" mä tuumasin etten tiedä, mä haluaisin niin lujaa puhua mieheni kanssa, kysyä että mitä on tapahtunut, miksi hän puhui niin, mitä nyt tapahtuu, mitä hän haluaa,miten meidän käy?

Mutta mä en uskalla. mä en vittu uskalla repiä tätä aihetta auki.. en uskalla.

viiminen työpäivä tälle vuodelle.. Pari päivää ja sitten olen leikkauspöydällä.. pelottaa ihan sairaasti...

Tänään pitäis ja saa mennä tallille, olen löytänyt ampulle onneks ratsastajat! saavat aloittaa sit kun amppu on siirretty uuteen talliin ja mäkin pääsen liikenteeseen. niiice. :)

Muuten kaikki onkin kunnossa.

Huomenna ukolla on pikkujoulut joihin on menossa kuulemma. jaaha. no, menee jos uskaltaa, katotaan sitte jos mennään yhessä baarille.

pitäähän sitä vielä kännit vetää ennen leikkausta! Sitten en pääse hetkeen liikenteeseen.

Ja blogi kokee välikuoleman hetkeksi aikaa, uskon että kirjoittelen ens viikolla kyllä, varmaan jo keskiviikkona, kun vain kotona pääsen koneelle sängyltä! sitten lisäraportointia..

Nyt taidan sulkea koneen ja lähteä shoppaileen, ei huvita olla töissä.

->

Jäin pohtimaan että oliko se vauvahaave nyt tässä?

Kyllähän minä lapsen haluaisin, en mä turhaan ole syönyt viittätoista eri pilleriä, kärsinyt pahoinvoinnit, kuumat aallot, mielialan vaihtelut, jumalattomat vatsakivut.. vai olenko?

Onko mieheni nyt salaa tehnyt selväksi että lasta ei tule, vai olenko minä tehnyt sen.

Se on totta että lasta en tälläiseen suhteeseen voi tehdä. en yksinkertaisesti voi! Ei lapsi ole tehnyt mitään pahaa joutuakseen tälläiseen soppaan. Ei se ansaitse tälläistä. Mä en saa olla nyt itsekäs ja tehdä sitä vain siksi että mä haluan. Ei, sellainen ei ole hyvä äiti. hyvä äiti katsoo että lapsella on kaikki hyvin sitten kun se tulee maailmaan ja meidän perheeseen. että sillä olisi hyvät edellytykset elää, ja kasvaa tasapainoisesti ja rauhassa. että sen ei tarttis pelätä kotona isäänsä, tai äidin ja isän riitoja. ei. itselläni oli niin ihana lapsuus, äiti ja isä ovat vieläkin naimisissa. aina ollut rakastava ja tasapainoinen suhde heillä. Miksen mä saa sellasta?? Miten minä voin tarjota lapselleni sen kaikista parhaimman kasvualustan? Miten lapsi voisikaan olla onnellinen meidän perheessä kun en minäkään aina ole?

Ei.. jos en olisi ostanut amandaa, en miettisi tälläisiä, onnellisena laskisin päiviä jolloin saa harrastaa vaakamamboa, jotta tärppäis. laskisin hetkiä kunnes saan tehdä testin, jännityksellä odottaisin, josko meidän perhe kasvaisi yhdellä jäsenellä..

Oliko amanda nyt se herätys mulle? että haloo, mitä olet tekemässä? Oletko ihan satavarma että teidän liitto kestää kun tenava tulee? kun se oli jo noin lähellä kaatua hevosen ostoon? Entä sitten kun tenava syntyy? entä sen mukanat tulevat kriisit, ajankäyttö, voimien loppuminen, jäänkö yksin hoitamaan tenavaa kun kullaltani loppuu mielenkiinto? kun lapsesta tulee arki, eikä ole enää ihmetys ja jännitys? jättääkö hän mut yksin selviämään, menee ja remuaa poikien kanssa, unohtaa mut, lapsensa, kaiken? Elää taas elämäänsä, kysyttäessä sanoo että ahdistaa olla kotona, en mä osaa hoitaa tenavaa, en mä olekkaa valmis isäksi, en mä tiiä. Mitä jos sieltä tulee tuollaista paskaa?

Mies sanoi mulle että niin ei käy, kun joskus ääneen hänelle mietin että jäänköhän mä yksin tenavan kanssa, niinkuin hänen serkkupoikansa teki omalle lapselleen. Alko pettään likkakaveriaan ja jätti sen aina yksin kotiin tenavan kans. mitään vastuuta ei ottanut, aina jätti naisen yksin kotiin, ryyppäs koko vklp, yhtään ei saanut omaa tilaa nainen. Kävisikö mulle niin? Ei, ei se niin mene, miten voit väittää noin. näin sanoo mies. Ei hän niin voisi tehdä, lapsi olisi niin toivottu, rakastettu. hänestä tulisi hyvä isä, lupaa hän niin. käsi sydämellä, ei jätä mua yksin. ei yksin mun tarvitse hoitaa ja huolehtia. saisin minäkin mennä, olla välillä vapaa. olisihan sillä kaksi vanhempaa, äiti ja isä. ei vain äiti. näin sanoi mies.

Miten mä en silti usko sitä? jotenkin sitä kauhistelee että kun olen itse jo tottunut äitiyteen, lapsesta tulee osa arkea, miten mies kestää sen arjen lapsen kanssa? ottaako hän osaa siihen arkeen vai vetäytyy kauemmas? onko tämä hylkäämisen pelko ihan normaalia?

Onko järkevää maalata kauhukuvia? Mutta nämä kertoo vain sen, etten minä taida olla valmis äidiksi. Ei mun pitäis eikä saisi pelätä jäänkö yksin. kyllähän mä yksin selviäisin. ihan hyvin. mutta ei se ole lapselle oikein. ansaitsee tenava kummankin vanhemman. ei vain toisen.  Jos meidän ei pidäkkää tehdä vielä lapsia, näin huono suhde kun on..

Mutta en voisi kuvitellakkaan itseäni ilman miestäni. olenkohan minä läheisriippuvainen?

mieheni narsisti. minä läheisriippuvainen. näin se täytyy olla, toinen ruokkii toistaan.

Oliko liikaa vaadittu, ihana,rakastava, tasapainoinen, tasapaksu avoliitto, siihen lapsi, avioliitto, omakotitalo isolta maatilalta, Amanda, elämää kotiäitinä, maalata työkseen.. Síksikö ihmisillä on unelmia että niitä ei voi toteuttaa? tai no, yksinhän tuo onnistuis, mutta ei tämän miehen kanssa. voi vittu miksei ne voi mahtua samaan pakettiin?

huoh. voiko olla sekavampaa tekstiä? töissä vissiin ainoa paikka missä voi tuumia rauhassa. Tänään olisi edessä yli 12 tuntinen päivä, kun pitäis palaveriin lähteä parinsadan kilsan päähän. Ehkä en mene sinne. taidan mennä tallille. tallille missä mun on hyvä olla ilman mitään pelkoja. siellä on amanda, mun ihana tamma. Vois olla siellä koko illan, sanoa miehelleni että olen kokouksessa. Olla sit vain tallilla ja käydä tunnilla, palloilla ja hoivata. näin mä taidan tehdä. huomenna pitäis ostaa joululahjat, tai tänään. En tiedä mitä ostaisin miehelleni.. ideoita?

Huomenna tulee kengittäjä kahdelta.. pitäisi olla silloin tallilla.. sopii. Sitten onkin enää pari päivää aikaa ratsastella.. maanantaina se loppuu hetkeksi. pelottaa.

töitä->