Kyllä on mennyt vaikeaksi oman blogin pitäminen, kun ei uskalla omalta koneelta paljoa kirjoitella.

 

kun kuitenkin haluan vielä kirjoittaa tänne kuulumisiani ja miltä tilanteet tuntuu. Ukko on ollut suht normaali tällä hetkellä, mikä siis normaalissa parisuhteessa olisi tietenkin itsestäänselvyys. mieheni on sanonut että on muuttunut.

 

tällä hetkellä se tuntuu siltä, että ollaan selvemmillä vesillä. en ole huomannut uhkaamista, enkä alistamista enää.  Mieheni tuntuu itse paljon tasapainoisemmalta. toki paniikki nostaa välillä päätään että onko miehelläni esimerkiksi suhde, koska hän on niin erilainen nykyään. tai onko hänellä jotain muuta syyllisyyden tuntoja painona käytökselleen.

 

vai mistä tämä sitten johtuu? tuntuu inhottavalta,etten voi vilpittömästi ajatella että mieheni olisi oikeasti muuttunut, sammakosta prinssiksi. koska niin ei vain tosielämässä tapahdu. ja kuitenkin on kestänyt sitä piinaa toista vuotta, miten kaikki yhtäkkiä voisikaan muuttua??

En haluaisi maalata piruja seinälle mutta minkä mä sille voin etten uskalla vain heittäytyä ja uskoa siihen että nyt ollaan selvitty kaikesta paskasta ja voin alkaa elämään tätä parisuhdetta.

Muuten elämässäni menee ihan hyvin, vietän tallilla lähes joka päivä aikaa, ihanaa kun on se oma pakopaikka, mihin voi mennä jos on paha olla. miehenikin on käynyt katsomassa hevostani, se oli hienoa.

Olen haaveillut alkavani kilpailemaan, kun saan tuon jalan kunnolla kuntoon. nyt olen vähän kuin toispuoleinen, leikkauksesta on kuitenkin niin vähän aikaa. Satulaan olen jo toki päässyt, se on ihanaa.

mieheni ei ole enää sanonut pahasti hevosestani, eikä siitä että siihen menee rahaa. Olinhan tuossa hetken työttömänä, minut kun potkaistiin sairaslomani jälkeen pihalle entisestä työpaikastani, syytä en koskaan saanut tietää. Toki ei se mua häiritse, sen firman tulevaisuus on jo tehty selväksi, jo ihan yhdessä ajankohtaisohjelmassa. toivottavasti menee konkurssiin, ihmisiä huijaavat.

että paljonhan tässä on tapahtunut. raskautta en ole enää yrittänyt, toki se on erittäin epätodennäköistä jo muutenkin että voisin saada lapsia. ikinä. se masentaa. miestänikin. hän haluaisi jo lapsia, ja on kannustanut mua jatkamaan raskaita hoitoja. olen väsynyt ja masentunut koska en voi tehdä sitä mihin jokainen meistä on luotu, saamaan jälkikasvua. Seuraava etappi on miehen tutkiminen ja hormonipistokset. En tiedä miten jaksan ne. mieheni on sanonut ettei ruveta väkisin sitä vääntämään, mutten halua tuottaa hänelle enää pettymystä. en halua että hän joutuu mun takia olemaan lapseton. itsekkin haluaisin olla jo äiti.

 

no, ehkä sitten joskus.

 

nyt valmistaudun töihin, iltavuoro tiedossa.-..

Olen ollut mykkänä nyt todella pitkän aikaa, johtuen siitä, että mieheni löysi toistamiseen tekstini täältä sivuilta.

Olen joutunu olemaan kotona hiljaa ja en ole yksinkertaisesti uskaltanut kirjoittaa. kirjoitan päiväkirjaa kyllä koneellani, mutten saa laittaa niitä julkisuuteen.

 

kenellekkään ei kuulemma kuulu mun ja mieheni välinen elämä, hän luulee että joku arvaa meidän henkilöllisyyden.

Mutta kun ette usko miten olen ollut tyytyväinen että olen saanut purkaa pahaa oloani tänne, ja joku on sitä vielä lukenutkin.

olen pahoillani että mitään sanomatta lopetin kirjoittamisen. mutta nyt kun asiasta on kulunut pari kk voin varmaan jo kirjoittaa tänne.

 

en tiedä mihin suhteemme on menossa. tiedän, että jos se sama paska jatkuu, minun on lähdettävä, itseni vuoksi. mutta nyt viimeisin kuukausi on ollut todella kaunista, sellaista normaalia. normaalit riidat, normaalit parisuhde asiat.. rakastaminen ja välittäminen. olen sitä miettinyt päiväkirjassani että mistä tämä johtuu? onko miehelläni, niinkuin aiemminkin, jotain salattavaa, koska käyttäytyy todella hyvin, mutta samaan aikaan vahtii puhelintaan kuin haukka. ja näen että se poistelee netissä selailemiaan sivuja, etten näkisi. tiedän että jotain on meneillään.

 

Mieheni on minua loukannut tänä välinä kyllä monesti, on haukkunut, uhkaillut.. mutta arvaten saattaa miten hän suuttui luettuaan tämän päiväkirjani, hänen mielestään minä olen vain huomionkipeä ja täysi hullu kun kerron yleisesti meidän asioista. mutta herran jumala eihän kukaan ole tietoinen kuka minä olen, tai mieheni. on vain ihmisiä, lukijoita, jotka ovat myötäeläneet tuntemattoman ihmisen kanssa hänen parisuhdettaan. onko se väärin?

 

Nytkin mua suuresti pelottaa että mieheni löytää tämän tekstin.. lupasin hänelle etten kirjoittaisi tänne enää.. mutta saan teistä niin paljon tukea.

 

ja epäilijöille tiedoksi, kyllä, tämä on ihan tosielämää mitä täällä kerron, voi kuinka itsekkin toivon että tämä kaikki kertomani olisi satua ja eläisin oikeasti ihanassa parisuhteessa, ilman pelkoa.

 

tällä hetkellä siis on kaikki niinku hyvin. mutta olen aloittanu uudessa duunissa, missä joudun olemaan välillä viikonloputkin töissä. mieheni menee yksin. puhelin pirisee öisin viestejä naisilta. tai sitten en ehdi katsoa niitä kun hän hyökkää puhelimeen ensin. 

 

mutta en haluaisi että tämä unelma taas särkyisi..

tulihan sitä tapeltua, ihan turhaan vain toivoin ettei tarttisi tapella. Eihän se miestäni hillinnyt että täällä oli hänen sukuaan kylässä. Hän vain tokaisi että "jos mun sisko tietäis millainen paska ihminen sä oot nii vittu seki sanois että painu huora vittuun täältä, jos se vittu tietäis, mitä jos mä kerron sille että millanen sä olet, tollanen paska, mitätön valehtelija ja huijari???!!!"

mä olin että siinäs kerrot. loppujen lopuksi mieheni sisko halusi puhua kanssani, hän kysyi että onko kaikki hyvin. että näytän niin kovin surulliselta,ja laihtunutkin olen. loppujen lopuksi mä kerroin sille ihan kaiken. siis aivan kaiken mitä ei kukaan tiedä muu kuin mä. tämä mieheni sisko on niin mahtava ihminen, ja hän osaa kuunnella puolueettomasti.

ja arvatkaa mitä hän sanoi? että mieheni, hänen veljensä on se, jonka tässä pitäisi nyt pyytää anteeksi, ja todellakin olla parempi ihminen. että mieheni on tässä tehnyt mua kohtaan niin paljon väärin. ja että mun teot on ihan täysin oikeutettuja, ja ahdistettuna ihminen pystyy vaikka mihin. ja mieheni sisko oli järkyttynyt kuullessaan, miten mieheni pahoinpitelee mua suuttuessaan.

mutta kyllä helpotti puhua hänen kanssaan. hän puhui vissiin miehenikin kanssa myöhemmin samana iltana, koska mieheni oli jotenki rennompi. baarissa toki hän ei halunnut mua nähäkkää, taas muut naiset oli kiinnostavempia. oli laittanut sormuksen pois ja juoksi mua karkuun. lopulta lähdin pois, en jaksanut sitä enää. hän puristi minua baarissa niin lujaa käsistä, että ne ovat vieläkin ihan mustat.

 

yöllä ystäväni oli sitten minua kuskissa, ja valomerkin jälkeen haimme mieheni ja muun seureen kotiin. loppuillasta emme puhuneet juurikaan mitään, mieheni sisko sanoi huutaneensa miehelleni baarissa, ja jutelleen pitkän tovin, anteeksipyyntöä mieheltäni en kuitenkaan saanut. aamulla oli sormus jälleen hänen sormessaan.

 

en tiedä enää mitä mä teen. mä alan olla kovin väsynyt tähän soutamiseen ja huopaamiseen. JOs mieheni kerran on luvannut antaa minulle anteeksi virheeni, hyväksyä mut sitten tälläisenä kuin olen, ja pysyä kannassaan, niin miksi hän muuttaa mieltään kuin tuuliviiri.

häntä kuulemma ärsyttää että mä oon niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. mitä muutakaan mä voisin? kysyin että pitäisikö mun kävellä täällä päivät pitkät naama norsun vitulla ja olla hiljaa? että vaikka yritän elää normaalisti, se ei tarkoita, etteikö muhun sattuisi se, mitä mä oon miehelleni tehnyt, tai mitä me ollaan jouduttu kestämään.

mä en vain halua että se vaikuttaa liikaa meidän arkeen, sittenhän tässä vasta jaksaminen loppuukin.

 

en tiedä siis mikä on nyt tilanne, mieheni on ollut eilisen ja sunnuntain aivan ihana, ja mukava. niinkuin aina tietenkin krapulassa ja riidan jälkeen. mutta olen itse niin kovin hukassa.

 

mieheni sisko sanoi että hän näkee niin selvästi että mä rakastan miestäni. että muista miniöistä sitä ei näe. mutta mun sitoutumisen tähän suhteeseen näkee kilometrin päähän, ja että tekisin mitä vain mieheni puolesta.

mutta valehteleeko sellainen ihminen niinkuin mä olen miehelleni tehnyt? ei, ihminen joka rakastaa, ei valehtele toiselle.

näin mulle on opetettu. miks mä sitten valehtelin??? en tiedä, sanoin että menettämisen pelko, se on kyllä totta. pelkäsin menettäväni mieheni, joten jätin totuuksia kertomatta.

se oli väärin.

 

mä rakastan miestäni enemmän kuin mitään. liian paljon, liian paljon.

mieheni ei sitä näe. tai näkee ja käyttää hyväkseen.

mä kun en jaksaisi enää vääntää, tapella, ja juosta kumpaankin suuntaan koko ajan.

 

aika taas näyttää.. nyt en voi kuin odottaa, että joko tämä toimii, tai sitten lähden.

 

ja tätä samaahan sitä on jankattu kuukausitolkulla. mieheni sanoi että se on musta kiinni, no eihän ole. se on miehestäni kiinni, antaako hän anteeksi mulle vai ei, lopettaako hän mun haukkumisen vai ei, rakastaako hän mua enää vai ei..

kiitos hyvistä kommenteista, mä oon ite kyllä osittain samaa mieltä, että pitäisikö kuunnella itsesuojeluvaistoa, ja lähteä, mutta en minä halua. rakkaus on liian suuri, liian kova paine lähteä.

en pystyisi siihen vielä. enkä tiedä pystynkö koskaan. minä yritän, yritän viimeiseen asti, että tämä toimisi. koska mieheni oli sanonut siskolleen että hän rakastaa mua älyttömästi ja yrittää muuttua tosissaan, hän säikähti että mä lähen. taas.

huoh. nyt mä jankkaan taas samaa ku ennenki, eli meen jatkamaan pakastimen sulatusta ja sitten lähen tallille serkkuni kanssa, se jos mikä saa ajatukset pois pahoista asioista..

 

dodii, päivityksen aika..

Olemme mieheni kanssa tällä viikolla puhuneet,huutaneet,riidelleet,puhuneet,setvineet.. huh, ja mitä vielä.. En tiedä olemmeko päässeet puusta pitkälle, mutta yritetty on. mieheni on puhunut ja olemme setvineet mieltä kaivavat asiat. Meillä on paljon muutakin paskaa suhteessamme ollut, myös minun aiheuttamaani. yksi on tämä hevosen osto hänen kielloistaan huolimatta.

 

Mutta minä sain anteeksi, ja mieheni sai anteeksi. En tiedä, miten nyt käy, mutta aika näyttää. Olin jo lähdössä, heittämässä pyyhkeen kehään totaalisesti. en vain enää jaksanut. ja mieleni oli silti kevyt. oli vain päätös että nyt mä lähen, en mä jaksa enää. mutta mieheni säikähti sitä, ja alkoi puhua. ja puhui ja puhui. se avarsi paljon. onneksi annoin sen kuvan että olen lähdössä pois suhteesta.

 

Nyt olemme yhteisessä mielessä panneet lapsiasian jäihin, ja mieheni lupaa olla vanhempieni kanssa enemmän tekemisissä. ja hän lupasi, ettei enää uhkaa erolla, vaan puhuu. okei lupasi hän paljon muutakin, ja tiedän että monia teitä mietityttää että kuinkahan käy.. niin ne kaikki lupaa... Sitä minäkin mietin, mutta annan hänelle mahdollisuuden kyllä näyttää. haluan itsekkin olla parempi ihminen kuin olen ollut. olen itsekkin tehnyt pahaa hänelle suhteemme aikana. Nyt vain tuntuu että olemme kaikki asiat käyneet läpi mikä on välillämme aiheuttanut pahaa oloa. nyt niitä ei ole..

 

mieheni on tällä hetkellä lahdessa, koulutuksessa, ja palaa huomenna illalla. olen saanut olla rauhassa, molemmat. Miettiä ja kuunnella itseä, ilman että toinen on siinä koko ajan. olisiko tämä se uusi puhdas pöytä, mistä aloittaa? Aika näyttää senkin. nyt olen vain antanut mennä, enkä ota enää paineita toisen miellyttämisestä, olen vain oma itseni ja katson, mitä se tuo tullessaan.

viikonloppu olisi tulossa, ja mieheni sisko+mies on tulossa meille yökylään ilman kersoja, bileitähän se tietää. toivon, ettei enää tarvitsisi pelätä, ja tapella. toivon niin...

 

kihlajaisiakaan emme ole vielä pitäneet, johtunee tosin kyllä siitäkin ettei vanhempani halua niihin tulla, mieheni takia. he kun tietävät miten hän on käyttäytynyt minua kohtaan suhteessamme. he eivät hyväksy sitä. voi olla, että jätämme kihlajaiset väliin, ja jos homma alkaa toimimaan, niin vuoden päästä menisimme naimisiin ja tanssisimme sitten häitä.

voi, toivonkohan taas aivan liikoja..

Niin, olen saanut hyvin raakaa kommenttia, mikä on mulle ollu tosi hyvä juttu. Hienoa että uskalletaan sanoa suoraan että oon vissiin jollain lailla joko vitun huuhaa tai saan jotain sairaalloista tyydytystä siitä että olen tälläisenä kynnysmattona.

 

Juuri tästä puhuin mieheni veljen kihlatun kanssa, kuinka välillä on vaikeaa. Ja hän mulle suoraan sanoi että koko miehen puoleinen suku on sitä mieltä että minä olen liian hyvä miehelleni, liian auttavainen, hyvä etten persettä pyyhi. Että kuinka kauan meinaan katsella tätä touhua. koska rupean ottamaan tilaa itselleni. koska näytän miehelleni että minullakin, yllätys, on oma tahto, omat halut, omat ajatukset. olen itsenäinen, kokonainen ihminen kaikkine vikoineni. koska, hän kysyi, lopetan täydellisen vaimon roolin ja alan olemaan normaali.

En tiedä loukkasiko tuo vai oliko se kohteliaisuus. Minä jollain tavalla pidän siitä, että olen täällä kotona se, joka tietää jokaisen purnukan ja paidan paikan. Että olen se, jonka takana, ja jonka vastuulla on kodin viihtyvyys ja siisteys. siitä on tullut mulle pakotie kaikesta. Kun siivoan ja puunaan, en ajattele muuta kuin siistiä jälkeä minkä jätän jälkeeni. Ja kun olen lopettanut, olen väsynyt mutta tyytyväinen. Ja joka kerta ajattelen että voisinko, pystyisinkö, myös samalla tavalla pistämään elämäni järjestykseen, siivoamaan nurkissa piilottelevat möröt, mieheni huudot, tuskan, kivun, pelon, ja kaiken mikä minusta on tehnyt harmaan.

 

Mutta se tarttuminen siihen on niin vaikeaa. Ja sitä te olette sanonutkin, jotka tätä vieläki jaksavat lukea (vaikka tuntuu ettei mulla ole mitään kerrottavaa kuin niitä samoja vanhoja riitoja ja huutoja..) että se ensimmäinen ja vaikein kynnys on LÄHTEÄ. ottaa elämä omaan käteen ja lähteä! Niin yksinkertaista. siitä se lähtee, tiedän että perheeni auttaisi minua pääsemään jaloilleni, minä kyllä selviäisin, ajan kanssa. elämä kantaa aina. tervehtyisin ja luultavasti pystyisin vielä päästämään toisen miehen elämääni, ja nähdä oikean rakkauden.  Mutta ei. ajatuskin siitä kivusta mikä siitä tulisi, se yksinjääminen, se tutusta ja turvallisesta, tai no.. tutusta irtaantuminen.. se on vain vielä liian kova pala. Sanoin siitä myös äidilleni, joka oli jo sitä mieltä ettei he halua olla missään tekemisissä mieheni kanssa, koska hän kohtelee mua ihan väärin. Mä sanoin, että en ole vielä valmis luovuttamaan. en vain osaa vielä antaa periksi. nähdä sitä, että tästä ei ehkä tule mitään.

 

Koska jossaki mieleni sopukoissa, ne hyvät hetket vielä palaa kirkkaina. ne vois jo perkele sammua, että voisin lähteä. Kunpa,mieheni vaikka ennemmin hakkaisi minut sairaalakuntoon, josko se, sitten herättäisi minut, ja pakottaisi irrottautumaan. tai jotain sellaista.

tarvitsen ehkä jotain hieman vielä pahempaa että tajuan missä mennään.

 

Mieheni sanoi minulle ettei ehkä pysty antamaan anteeksi sitä, että ostin itselleni hevosen. Okei, mä myönnän olihan se aika kusimaista jopa multa, mennä ja ostaa se hevonen ilman mieheni suostumusta, mutta helvetti minkäs teet. JOs nyt saisin kääntää aikaa taaksepäin, niin en olisi sitä tehnyt. näin on pakko sanoa. ja sanoin sen miehelleni, että en tiennyt että panoksena on se, että mieheni lopettaa rakastamisen ja on valmis hautamaan koko suhteen, hevosen vuoksi. Siihen ei tuumannut enää mitään.

 

asia jäi siltä osin kesken kunnes tänään, olin, ja olen edelleen kuskina miehelleni, ja hänen kavereilleen.. Hän sanoi mulle jäätyämme toviksi kahdestaan että voinko mennä kotiin että hän menee yksin . että hän tarvee omaa tilaa. joo jep jep. tänään ollut koko päivän poikien kans päinsä ku moon ollu tallilla. no eniwei. Että hän ei halua ajatella sitä hevosta ja petosta mitä tein, ja onko mulla siihen jotain viel lisättävää, olin että ei mulla ole enää mitään asiaa siitä, oon kaikki jo sanonu, eikä mulla ole enempää mitään tähän heittää. mieheni sanoi että oonko mä miettinyt, mitä mä haluan. Mä olin että no, en tiedä enää. mä sanoin, että haluaisin vielä pitää tämän parisuhteen, jos se on kaikis puittes mahdollista, mutta amandasta en luovu. ja lapsia, omakotitalo, ja ne samat vanhat toiveet ja haaveet pitkästä, onnellisesta, tasapainoisesta suhteesta mieheni kanssa.

 

Mieheni oli hetken hiljaa ja sitten sanoi että hän ei halua kanssani lapsia. että hän näkee kaiken nyt niiin, ja monta asiaa, mitä ei näe tapahtuvaksi mun kanssa. ja niin. no, ei siinä. mä olin jo lapsihaaveet haudannut kauan aikaa sitten. en minä, hyvät ihmiset ole niin itsekäs että lasta tähän nyt tekisin. olen mä sen jo kauan aikaa nähnyt, mutta jotenkin vain sitä laittoi silmänsä kiinni ja ajoi vain eteenpäin sitä asiaa. Mutta nyt olen hyväksynyt sen tosiasian että nyt on parasta, etenkin itseni takia, selvittää tämä tilanne, tämä suhde, tämä elämänvaihe, täysin ennenkuin voin haaveilla perheestä. Mun on saatava joko tämä suhde toimimaan, ja se tarvii paljon aikaa ja voimaa, tai sitten unohtaa, lähteä, ja alata korjaamaan itseni palasia, ja katsoa, pystynkö kohtaamaan enää ketään miestä, ilman pelkoa, ja tätä mitä nyt on.

 

Ajoimme toiseen kapakkaan, ja ollessani nousemassa autosta että menisin mukaan, mieheni kysyi miksi tulen. Sanoin että kyllähän minäkin voin tulla hauskaa pitämään, kaverit kuitenkin yhteisiä ja mulla ollut hauskaa muuten koko ilta. Että mitä mä kotona yksin kykin ja ootan että te soitatta hakemaan. "no sit mennään kotia emmä sun kans mee." mä ihmettelin sitte vallan ääneen että no onhan se ny kumma ku ei voi oman kumppaninsa kans mennä baarii, että mitäs siel on sellasta, mitä mä en voi nähä? että miks mua pitää niin lujaa kieltää tulemasta tähän nimenomaiseen kapakkaan? "no ei siinä mitään ole mut mä tarvin omaa rauhaa ettei tartte kattella sua koko aikaa ku säki oot noin vainoharhanen ja kuvittelet et mä meen ja petän sua jos päästät mut yksin!!" mä olin siihen jo hieman loukkaantuneena, ja sanoin etten kuvittele että se pettäis mua, en usko että se olis niin tyhmä,mutta se, että jatkuvasti pitää päästä vain yksin baarille, on jo aika hälyttävä merkki, kun en mä pääse kuitenkaa mihinkään. että et voi olla niin epäreilu että patistat sit mut kotiin ja ite meet pitää hauskaa.

 

niin, ja kotona siis olen, yksin. kirjoittamassa tänne kun en saa suutani kunnolla miehelleni auki. oon mäki säälittävä.

 

mä kysyin mieheltäni että mikä siinä on ettei voida pariskuntana mennä, niinku yleensä menee muutki normaalit kihlatut?? "no ei siinä mitää vikaa oo mut tänää haluan mennä yksin." joo, ja pääsit justiin jokaiset kerrat ennen tätäki reissua, joulun jälkeen varmaan 5 kertaa yksin päässy, ja mä en oo lähteny. koska siitä olis tullut tappelu. Mut mä sanoin sitte miehelleni että mene, ole hyvä ja mene siitä sitten kun kerta se on noin tärkiää pilata mun ilta olemalla itsekäs. "sä oot noin saatanan itsekäs ku ajattelet vaa et mä petän sua baaris etkä päästä mua hengittämään ollenkaan!!" ahaa. jännä homma. kiitti tuostaki, mä oon päästäny kyllä yksin menemään että siinä sulle itsekkyyttä. ja mä sanoin että en jaksa tapella, johan mä sanoin että mene sitten. pidäppä kuule hauskaa ja soittakaa ku pitää hakea. mä meen kotiin ku se on noin helvetin vaikeaa olla mun seuras. heippa. ja työnsin pihalle ovesta. suukotti ja lähti.

 

Itku tuli kun se löi oven kiinni. mutta nopeasti se loppui, kuunnellessa gloria glaynorin i will survivea :)

 

En tiedä mitä tästä seuraa, olen pallon heittänyt miehelleni, ja luvannut itselleni että näin on paras. en ole miestäni painostanut jäämään luokseni, mutten ole työntänyt poiskaan. Olen sanonut, että tässä on paljon tekemistä ennenkuin tästä tasapainoinen saadaan, mutta mä oon valmis pistämään koko panokseni pöytään sen puolesta, jos hänki. yksin en enää jaksa.

Mutta jos.. jos mieheni valitsee että tämä tarina on luettu ja kirjan voi sulkea, mun on nieltävä se. Mä en enää tee kohtausta, tai sivuuta sitä asiaa. Minä otan sen vastaan, ja pakkaan kamani ja lähden. Näin mä olen itselleni asettanut tehtävän. En jaksa enää tehdä valintoja, en enää tapella, pelätä, anella, pyydellä. Nyt on mieheni aika näyttää mitä se haluaa. jos se vielä haluaa tätä, niin se on tehtävä töitä mun kanssa, mun rinnalla.

 

Ja se tie tulee olemaan vaikeaa, jos se sen valitsee. mutta kun sitä ei ole valmis heittämään kaikkea pois. eniwei. en tiedä. nyt on kortit heitetty pöytään ja odotan, koska en voi muuta. odotan että mieheni saa päätettyä, mitä haluaa.

 

Sen mä tiedän että kumpikin päätös tekee kipeää.

 

nyt mä voisin mennä vetämään askillisen röökiä, näin lopettaneena röökaajana, ja painua peiton alle, uskon, että joudun lähtemään kuskiksi vasta neljän jälkeen.

 

kiitos kaikille jotka jaksavat kannustaa, kerta toisensa jälkeen..

 

ja kyllä!! mä haluaisin kirjoittaa ennemmin jostain, jostain hyvästä, ihanasta mitä mulle olis tapahtunut, tai uudesta miehestä tai perheestä ja näistä. mä tahtoisin, niin kovasti kirjoittaa jo jotain kaunistaki luettavaa.. mulle vain ei ole annettu käsikirjoitusta, enkä tiedä mitä tapahtuu ja koska...