Niin, olen saanut hyvin raakaa kommenttia, mikä on mulle ollu tosi hyvä juttu. Hienoa että uskalletaan sanoa suoraan että oon vissiin jollain lailla joko vitun huuhaa tai saan jotain sairaalloista tyydytystä siitä että olen tälläisenä kynnysmattona.

 

Juuri tästä puhuin mieheni veljen kihlatun kanssa, kuinka välillä on vaikeaa. Ja hän mulle suoraan sanoi että koko miehen puoleinen suku on sitä mieltä että minä olen liian hyvä miehelleni, liian auttavainen, hyvä etten persettä pyyhi. Että kuinka kauan meinaan katsella tätä touhua. koska rupean ottamaan tilaa itselleni. koska näytän miehelleni että minullakin, yllätys, on oma tahto, omat halut, omat ajatukset. olen itsenäinen, kokonainen ihminen kaikkine vikoineni. koska, hän kysyi, lopetan täydellisen vaimon roolin ja alan olemaan normaali.

En tiedä loukkasiko tuo vai oliko se kohteliaisuus. Minä jollain tavalla pidän siitä, että olen täällä kotona se, joka tietää jokaisen purnukan ja paidan paikan. Että olen se, jonka takana, ja jonka vastuulla on kodin viihtyvyys ja siisteys. siitä on tullut mulle pakotie kaikesta. Kun siivoan ja puunaan, en ajattele muuta kuin siistiä jälkeä minkä jätän jälkeeni. Ja kun olen lopettanut, olen väsynyt mutta tyytyväinen. Ja joka kerta ajattelen että voisinko, pystyisinkö, myös samalla tavalla pistämään elämäni järjestykseen, siivoamaan nurkissa piilottelevat möröt, mieheni huudot, tuskan, kivun, pelon, ja kaiken mikä minusta on tehnyt harmaan.

 

Mutta se tarttuminen siihen on niin vaikeaa. Ja sitä te olette sanonutkin, jotka tätä vieläki jaksavat lukea (vaikka tuntuu ettei mulla ole mitään kerrottavaa kuin niitä samoja vanhoja riitoja ja huutoja..) että se ensimmäinen ja vaikein kynnys on LÄHTEÄ. ottaa elämä omaan käteen ja lähteä! Niin yksinkertaista. siitä se lähtee, tiedän että perheeni auttaisi minua pääsemään jaloilleni, minä kyllä selviäisin, ajan kanssa. elämä kantaa aina. tervehtyisin ja luultavasti pystyisin vielä päästämään toisen miehen elämääni, ja nähdä oikean rakkauden.  Mutta ei. ajatuskin siitä kivusta mikä siitä tulisi, se yksinjääminen, se tutusta ja turvallisesta, tai no.. tutusta irtaantuminen.. se on vain vielä liian kova pala. Sanoin siitä myös äidilleni, joka oli jo sitä mieltä ettei he halua olla missään tekemisissä mieheni kanssa, koska hän kohtelee mua ihan väärin. Mä sanoin, että en ole vielä valmis luovuttamaan. en vain osaa vielä antaa periksi. nähdä sitä, että tästä ei ehkä tule mitään.

 

Koska jossaki mieleni sopukoissa, ne hyvät hetket vielä palaa kirkkaina. ne vois jo perkele sammua, että voisin lähteä. Kunpa,mieheni vaikka ennemmin hakkaisi minut sairaalakuntoon, josko se, sitten herättäisi minut, ja pakottaisi irrottautumaan. tai jotain sellaista.

tarvitsen ehkä jotain hieman vielä pahempaa että tajuan missä mennään.

 

Mieheni sanoi minulle ettei ehkä pysty antamaan anteeksi sitä, että ostin itselleni hevosen. Okei, mä myönnän olihan se aika kusimaista jopa multa, mennä ja ostaa se hevonen ilman mieheni suostumusta, mutta helvetti minkäs teet. JOs nyt saisin kääntää aikaa taaksepäin, niin en olisi sitä tehnyt. näin on pakko sanoa. ja sanoin sen miehelleni, että en tiennyt että panoksena on se, että mieheni lopettaa rakastamisen ja on valmis hautamaan koko suhteen, hevosen vuoksi. Siihen ei tuumannut enää mitään.

 

asia jäi siltä osin kesken kunnes tänään, olin, ja olen edelleen kuskina miehelleni, ja hänen kavereilleen.. Hän sanoi mulle jäätyämme toviksi kahdestaan että voinko mennä kotiin että hän menee yksin . että hän tarvee omaa tilaa. joo jep jep. tänään ollut koko päivän poikien kans päinsä ku moon ollu tallilla. no eniwei. Että hän ei halua ajatella sitä hevosta ja petosta mitä tein, ja onko mulla siihen jotain viel lisättävää, olin että ei mulla ole enää mitään asiaa siitä, oon kaikki jo sanonu, eikä mulla ole enempää mitään tähän heittää. mieheni sanoi että oonko mä miettinyt, mitä mä haluan. Mä olin että no, en tiedä enää. mä sanoin, että haluaisin vielä pitää tämän parisuhteen, jos se on kaikis puittes mahdollista, mutta amandasta en luovu. ja lapsia, omakotitalo, ja ne samat vanhat toiveet ja haaveet pitkästä, onnellisesta, tasapainoisesta suhteesta mieheni kanssa.

 

Mieheni oli hetken hiljaa ja sitten sanoi että hän ei halua kanssani lapsia. että hän näkee kaiken nyt niiin, ja monta asiaa, mitä ei näe tapahtuvaksi mun kanssa. ja niin. no, ei siinä. mä olin jo lapsihaaveet haudannut kauan aikaa sitten. en minä, hyvät ihmiset ole niin itsekäs että lasta tähän nyt tekisin. olen mä sen jo kauan aikaa nähnyt, mutta jotenkin vain sitä laittoi silmänsä kiinni ja ajoi vain eteenpäin sitä asiaa. Mutta nyt olen hyväksynyt sen tosiasian että nyt on parasta, etenkin itseni takia, selvittää tämä tilanne, tämä suhde, tämä elämänvaihe, täysin ennenkuin voin haaveilla perheestä. Mun on saatava joko tämä suhde toimimaan, ja se tarvii paljon aikaa ja voimaa, tai sitten unohtaa, lähteä, ja alata korjaamaan itseni palasia, ja katsoa, pystynkö kohtaamaan enää ketään miestä, ilman pelkoa, ja tätä mitä nyt on.

 

Ajoimme toiseen kapakkaan, ja ollessani nousemassa autosta että menisin mukaan, mieheni kysyi miksi tulen. Sanoin että kyllähän minäkin voin tulla hauskaa pitämään, kaverit kuitenkin yhteisiä ja mulla ollut hauskaa muuten koko ilta. Että mitä mä kotona yksin kykin ja ootan että te soitatta hakemaan. "no sit mennään kotia emmä sun kans mee." mä ihmettelin sitte vallan ääneen että no onhan se ny kumma ku ei voi oman kumppaninsa kans mennä baarii, että mitäs siel on sellasta, mitä mä en voi nähä? että miks mua pitää niin lujaa kieltää tulemasta tähän nimenomaiseen kapakkaan? "no ei siinä mitään ole mut mä tarvin omaa rauhaa ettei tartte kattella sua koko aikaa ku säki oot noin vainoharhanen ja kuvittelet et mä meen ja petän sua jos päästät mut yksin!!" mä olin siihen jo hieman loukkaantuneena, ja sanoin etten kuvittele että se pettäis mua, en usko että se olis niin tyhmä,mutta se, että jatkuvasti pitää päästä vain yksin baarille, on jo aika hälyttävä merkki, kun en mä pääse kuitenkaa mihinkään. että et voi olla niin epäreilu että patistat sit mut kotiin ja ite meet pitää hauskaa.

 

niin, ja kotona siis olen, yksin. kirjoittamassa tänne kun en saa suutani kunnolla miehelleni auki. oon mäki säälittävä.

 

mä kysyin mieheltäni että mikä siinä on ettei voida pariskuntana mennä, niinku yleensä menee muutki normaalit kihlatut?? "no ei siinä mitää vikaa oo mut tänää haluan mennä yksin." joo, ja pääsit justiin jokaiset kerrat ennen tätäki reissua, joulun jälkeen varmaan 5 kertaa yksin päässy, ja mä en oo lähteny. koska siitä olis tullut tappelu. Mut mä sanoin sitte miehelleni että mene, ole hyvä ja mene siitä sitten kun kerta se on noin tärkiää pilata mun ilta olemalla itsekäs. "sä oot noin saatanan itsekäs ku ajattelet vaa et mä petän sua baaris etkä päästä mua hengittämään ollenkaan!!" ahaa. jännä homma. kiitti tuostaki, mä oon päästäny kyllä yksin menemään että siinä sulle itsekkyyttä. ja mä sanoin että en jaksa tapella, johan mä sanoin että mene sitten. pidäppä kuule hauskaa ja soittakaa ku pitää hakea. mä meen kotiin ku se on noin helvetin vaikeaa olla mun seuras. heippa. ja työnsin pihalle ovesta. suukotti ja lähti.

 

Itku tuli kun se löi oven kiinni. mutta nopeasti se loppui, kuunnellessa gloria glaynorin i will survivea :)

 

En tiedä mitä tästä seuraa, olen pallon heittänyt miehelleni, ja luvannut itselleni että näin on paras. en ole miestäni painostanut jäämään luokseni, mutten ole työntänyt poiskaan. Olen sanonut, että tässä on paljon tekemistä ennenkuin tästä tasapainoinen saadaan, mutta mä oon valmis pistämään koko panokseni pöytään sen puolesta, jos hänki. yksin en enää jaksa.

Mutta jos.. jos mieheni valitsee että tämä tarina on luettu ja kirjan voi sulkea, mun on nieltävä se. Mä en enää tee kohtausta, tai sivuuta sitä asiaa. Minä otan sen vastaan, ja pakkaan kamani ja lähden. Näin mä olen itselleni asettanut tehtävän. En jaksa enää tehdä valintoja, en enää tapella, pelätä, anella, pyydellä. Nyt on mieheni aika näyttää mitä se haluaa. jos se vielä haluaa tätä, niin se on tehtävä töitä mun kanssa, mun rinnalla.

 

Ja se tie tulee olemaan vaikeaa, jos se sen valitsee. mutta kun sitä ei ole valmis heittämään kaikkea pois. eniwei. en tiedä. nyt on kortit heitetty pöytään ja odotan, koska en voi muuta. odotan että mieheni saa päätettyä, mitä haluaa.

 

Sen mä tiedän että kumpikin päätös tekee kipeää.

 

nyt mä voisin mennä vetämään askillisen röökiä, näin lopettaneena röökaajana, ja painua peiton alle, uskon, että joudun lähtemään kuskiksi vasta neljän jälkeen.

 

kiitos kaikille jotka jaksavat kannustaa, kerta toisensa jälkeen..

 

ja kyllä!! mä haluaisin kirjoittaa ennemmin jostain, jostain hyvästä, ihanasta mitä mulle olis tapahtunut, tai uudesta miehestä tai perheestä ja näistä. mä tahtoisin, niin kovasti kirjoittaa jo jotain kaunistaki luettavaa.. mulle vain ei ole annettu käsikirjoitusta, enkä tiedä mitä tapahtuu ja koska...