Kävin lukemassa kommentit mitä olette laittaneet, ne ovat olleet todellisia.

Niin kovin totta ja niin oikein. rehellisiä ja näinhän se on. Mä olen nähnyt sen itsekkin.

Mä idiootti näen sen koko ajan, mun edessä, tämän miehen, jota kyllä, olen alkanut jo pelkäämään. En sitä että hän minut hakkaisi henkihieveriin, ei en pelkää kipua. en ole koskaan pelännyt. Pelkään jätetyksi tulemista. pelkään että hän päättää jättää minut, unohtaa mut ja unohtaa kaiken.

Että häntä ei enää kiinnosta kuka olen. Pelkään elämää ilman meitä. Miksi?

Mä en helvetti ees tiiä. Puhuin äitini kanssa,(perheeni asuu toki parin km päässä meistä mutta..) tänään puhelimessa melkein tunnin.. Äitini sanoi sen ensimmäisen kerran että heidän mielestään miehelläni on narsistisia piirteitä. että he ovat sen jo aiemmin huomanneet, äiti sanoi ettei halua sekaantua mun elämään, mutta kyllä mä kerroin sille nyt ihan kaiken. melkein joka ikisen riidan, mistä mieheni mulle  huutaa, mitä se oli mieltä meidän joulusta.. kaiken. Ja äitini oli todella pettyneen kuuloinen puhelimessa, sanoi etten mä ansaitse tuota pahaa mitä saan osakseni. Että mun ei pidä jäädä tuollaiseen. Mun ei pidä hyväksyä vähempään vain siksi että mieheni saisi jonkun alistettavan itselleen.

Hän kertoi monia esimerkkejä, että ei mun tarvitse pelätä. Kun vain uskaltaisin lähteä, kotiin saan aina tulla, näin äiti sanoi. He ottavat mut vastaan ja" katsotaan vaikka yhessä sulle kiva kämppä jostain täältä läheltä. "

Mutta kun mä olen niin vitun epäonnistunu!!!!! mitä helvettiä mä oon tehny väärin etten mä onnistunu tässäkään suhteessa.

Äitini sanoi että he odottavat sitä että olen valmis lähtemään eteenpäin elämässäni. itkin äidille etten halua erota, en ole valmis siihen. Vaikka mä vitun ääliö näen joka ikisen vaaran merkin, vaikka olen niellyt tonnikaupalla paskaa tähän asti, silti, jumalauta,  silti mä en pysty ajattelemaankaan että lähtisin...

Äitikin sanoi että mieheni on minusta tehnyt läheisriippuvaisen.

Enkö minä sitten rakasta miestäni? Mitä tämä sitten on? sairaalloista takertumista?

Mieheni olisi jo moneen otteeseen eronnut, mutta aina olen jäänyt, aina olen puhumalla jankannut meidät eteenpäin. Miksi? Hän on aina riidan aikana valmis heittämään mut ulos, oli aamu tai yö. Miksi näen sen vaivan että tämä suhde pysyy, kun se on noin helposti katkaistavissa? Sen kuin vain kerran ottaisin eropuheet tosissani, ja lähtisin.

Narsistit etsii aina syyllistä, niin, mä olen sen huomannut. viimeistään nyt tämän jouluhässäkän jälkeen tajusin että helvetti mä en oo tehny mitään väärää niin miksi vitussa mieheni mua syyllistää? mua ahdistaa joka päivä ihan älyttömästi, pelkään hetkeä kun hän tulee kotiin, onko kaikki täällä siistiä ja hienosti, onko sillä nälkä, onko ollut hyvä vai huono päivä. uskallanko puhua.. Ja silti, joka päivä, oloni on kuin syyllisellä, aina johonkin. Jokin on aina huonosti.
Sitten ajattelen että olen seonnut, että ei mieheni niin pahoin mulle oikeasti laita. Eihän, niin käy vain joillekkin muille jossain kaukana. Ei mulle voi sattua niin että kohtaan narsistin. Enhän voi? tämä on vain ohimenevää temppuilua, kyllä tää tästä... Sivuutan sen ajatuksen että oikeasti olen vaarassa murtua henkisesti olemattomiin.


Niinkuin Niini sanoi omasta kokemuksestaan, että hän antoi sen mennä liian pitkälle, niin että hänet hakattiin täysin, eristettiin perheestä, ystävistä.. Mä olen huomannut nämä enteet omassa suhteessani jo..

Mitä mä siis odotan? sitä että mieheni oikeasti hakkaa mut? Alistaa ja eristää kaikesta joka on mulle elintärkeää? Ei hän voi tulla minun ja perheeni väliin, ikinä. Viekööt kaiken muun. mutta siihen suhteeseen hän ei koske.

Mutta se, että hän sylki, halveksu ja väheksy mun perheen joulua, ja perinteitä, sitä että he eivät muka osaa käyttäytyä. se sattui. Ja mieheni tietää sen. En enää itsekkään kehtaa mennä kotiin, äidilläni oli syntymäpäivät joulun jälkeen, ja mitä mieheni teki. Kun haimme autoa pois sieltä edellisen illan takia, en saanut ottaa edes takkia pois ja juoda kahvia, kun mieheni jo kilisteli avaimiaan ja vinkkas että mennään. Ei onnitellut, ei puhunut. Oli vain takki päällä oven suussa ja odotti että pääsee kaljakauppaan. Juomaan kolmannen päivän putkeen.


Äitini sanoi että oli niin lähellä ettei hän räjähtänyt. ja kielsi miestäni tulemasta  meille. sanoin että en pyydä häntä enää meille. En haluaisikkaan, eikä mieheni halua. Koska mun perhe ei merkitse hänelle muuta kuin pakkopullaa ja inhottavaa vastusta, koska he ovat yhteydessä minuun, ja saatan saada heistä voimaa.

ja mitä hevoseeni tulee.. En tiedä yhtään mitä tekisin. Se on minulle tärkeä asia, mieheni kyllä tietää sen. Sanoikin tossa jossain riidan yhteydessä että pitäis vissiin antaa sun pitää se hevonen ettei susta tuu katkera ämmä! Sanoin että myyn sen, etten ole katkera. kunhan vain mieheni jaksaa minua, ja minun typerää temppuani, antaa anteeksi ja jää luokseni. Olisin valmis myymään varmaan sielunikin saatanalle jos vain se saisi mieheni jäämään. Vitun idiootti.
Olisinhan minä katkera. oikeasti. Mun ainoa uskallukseni, ainoa haaveeni.. se revittäisiin multa pois. Mutta voisinko siitä koskaan nauttia, olen sen vääryydellä hankkinut. salaa mieheltäni. Olen nyt vuokrannut sitä, eikä hevoseni ylläpito tule enää maksamaan kuussa kuin sen 60 euroa.. laskin että miehelläni menee tuplasti enemmän rahaa pelkkään tupakkaan kuukaudessa. Joten luulisi hänen siihen suostuvan.. luotan siihen- jokin mussa taistelee etten myisi amandaa pois. En edes halua myydä sitä. En pysty. Se on mulle tärkeä.


ja mä pidän siitä kiinni.





Mutta sanoin äidilleni tänään että lähden, kun olen siihen valmis. En vielä tiedä olenko sitä koskaan, vai olenko sitten valmis kun on jo liian myöhäistä?

Sanoin äidilleni että minä niin olisin halunnut lapsia, mennä naimisiin, omakotitalo ja hevonen.

ne kaikki oli mun ulottuvilla, mutta olenko mä valmis maksamaan niistä sitä hintaa että menetän kaiken itsessäni. Etten enää peiliin katsoessani tunnista, kuka siellä on.

En ole pitkään aikaan tunnistanut itseäni. En katso ihmisiä silmiin, en uskalla puhua miespuolisille. En naura enää vapautuneesti. Pelkään miltä näytän, kelpaanko miehelleni. Olen tarkkaillut syömistäni, etten lihoisi näinä aikoina kun en pysty treenaamaan..

Ja minkä tähden? että saisin mieheni rakkauden? Voiko tuollainen mies rakastaakkaan? Onko hän liian itsekäs olemaan parisuhteessa. .. NO on.


Pää täynnä kysymyksiä ja jokainen vastaus jonka tiedän, huutaa että lähde, kun vielä voit.. MIKSEN MÄ LÄHDE JUMALAUTA????????????????

Silti mä vedän kulissit muiden silmien eteen ja jatkan niinkuin ennenkin. En kestä erota.

Ehkä, ehkä mä vielä joskus..


Mieheni soitti, oli hyvällä päällä, tulos kotiin töistä. menen pesemään kasvoni, meikkaan ja katson vielä että kaikki on kunnossa. Ja muistan poistaa sivuhistorian tällä kertaa...


Kiitos kaikille kannustavista kommenteista..kirjoitan varmaan huomenna vielä pari juttua liittyen tähän aikaan.. nyt ei vain enää ehdi kirjoittaa kun itku tulee väkisin silmään kun näitä asioita kaivan auki.. enkä halua mieheni huomaavan sitä..