No niin, viikonlopusta on selvitty.

Jos totta puhutaan niin vieläkin on olo etten tiedä mitä tekisin. Välillä iskee epätoivo, välillä taas syvä onnellisuus. Olemme mieheni kanssa siirtymässä askeleen eteenpäin, nyt toki aimo riskillä, koska pettäminen on niin tuore. mutta uskon kuitenkin että tämä ratkaisu on hyvä juttu. Näin minäkin näen kuinka tosissaan mieheni on valmis yrittämään uudestaan.

Välillä kertomukset siitä illasta iskevät mieleeni, ja yksityiskohdat polttavat mieltä niinkuin kuuma rauta. Se sattuu ja repii. mutta sitten muistan sen hetken kun mieheni sen uskalsi sanoa, kertoa mitä on tapahtunut, rehellisesti ja niin pelokkaana. Se tunne kun tiesin että ensimmäistä kertaa minulla on valta määrätä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se on tehnyt miehestäni nöyremmän nytten.

Että voisiko se olla nyt mahdollista, että tämä tapaus olisi hiukan avannut mieltämme, ja saanut myös mieheni näkemään että mikään ei ole itsestäänselvyyttä. että jos rakastaa, pitää kunnioittaa ja arvostaa.

Uskon että hän on ymmärtänyt sen nyt. mutta myös tietoisuus siitä, että pettäjä pettää aina, kummittelee, niinkuin rami edelliseen postaukseeni kommentoi että jatkuva pettäminenkin voi olla mahdollista, eikä sitä tarvitse kenenkään sietää. olen sillä tavalla samaa mieltä ramin kanssa, mutta myös sillä kannalla että kyllä rakkauden eteen voi antaa yhden virheen anteeksi. 

"Jätä viha niille, jotka ovat liian heikkoja rakastamaan" 

tämä lause toimii, koska anteeksiantaminen on paljon vaikeampaa kuin vihaaminen. kuka tahansa osaa vihata, mutta kuka osaa antaa toiselle anteeksi, hyväksyä virhe, ja rakastaa siitä huolimatta? aion yrittää kaikkeni että tämä vielä toimisi. ja uskon päätöksemme jälkeen että tämä on hyvä uusi, alku meidän hyvälle suhteelle.

Mutta toista kertaa ei tule, toista kertaa en anteeksi anna, sen verran ukkonikin tietää. enkä ole ajatellut kostavani.