Elikkä, mistä ihmeestä mä taas aloittaisin...

Muistanee joku varmaan kun lauantaina ensimmäistä kertaa kirjoitin blogiani kotona, vastoin kaikkea mulle itselleni laitettua sääntöä.

Eilen töissä ollessani sain tekstiviestin. Se oli mieheltäni. "aika jännä mitä täältä netistä löytyy kun laittaa `palauta istunto`, haluatko kertoa lisää?"

siinä vaihees kaikki se veri mitä mussa oli, pakeni varpaiden kautta pois ja oksennuksen tunne tuli suuhun. Ei saatana se on löytäny mun blogin..

En pystyny ajattelemaan, mä panikoin ihan täysin.. kädet tärisi ja pelko hiipi sisimpään niinku tuhat volttia..

sitten tuli jo toinen viesti että "joo voisit vähä kertoa että mitä muuta paskaa sä jauhat musta netissä?"

mä en pystyny vastaamaan. ajatukset kulki paniikissa, pelossa, vihassa. se jumalauta nilkki oli lukenu MUN päiväkirjaa, mun yksityisiä asioita täältä. ei siinä jos näitä joku ulkopuolinen lukee mutta kukaan ei mua täältä tunne, paitsi mieheni.

mikä oikeus hänellä on suuttua siitä että minulla on blogi johon mun on vain pakko purkaa oloani?

mä lähin siltä istumalta kotiin ja olin niinkuin en olisi mitään viestiä saanutkaan. Mieheni tuli vihaisena eteeni ja sano että saatanan idiootti, heti meet poistaan **** ja *** meidän yhteiskuvat, eikö yhtää järki sano että joku voi yhdistää ne keskenään vitun ämmä!!!!

ja tönäs mut tietokoneen eteen. itku kuristi mieltä jo siinä vaiheessa että ei vittu.. en kuitenkaan niitä poistanut, sanoin vain että mä ymmärrän hänen olevan hämillään mutta en ole tehny mitään väärää. se on mun tapa purkaa oloani, kirjoittamalla. nähdä ne asiat konkreettisesti, muokkaamatta siinä mun edessä ja tarkastella sitä kautta miltä mikäkin tuntuu. se on mun tapa käsitellä erilaisia tunteita. eikä mikään tapa ole väärä.

Ja se,ettei mieheni ollut lukenut kaikkia tekstejä, koska ei asia kuulemma hänelle kuulu. eli ensin oli vaan lukenu tuon etusivuni aikaisemmasta blogista, ja siinähän oli teksti  viime lauantaisesta tappelusta... ja hyvin muokkaamattomana ja paljon mielipiteitä ilmassa.

mä olisin niin toivonut että mies olis menny itteensä ja kattonu sitä niin, että mä olen avannut itseni sinne blogiin, lukenut ne kaikki ja huomannut että miten mä kärsin sen otteessa välillä.

mutta ei, hänellä oli kuulemma oikeus suuttua siitä. siitä että mä puran tunteeni. että mä kirjoitan niistä. että mä haluan saada ne johonkin mun itseni luettavaksi.

mies ei puhunu mitään koko aikana kun tein ruoan ja palasin töihin. lähetin hänelle sit viestin että yritän ymmärtää hänen hämillään oloa ja sitä nöyryytystä kun olen ne nettiin kirjoittanut. mutta se että mulla on oikeus käsitellä tapahtumia juuri niinkuin haluan.

miksen sit puhu miehelleni? hän kysyi niin. mä huokaisin. ja sanoin niin sitten soittaessani hänelle että asia on niin, että en uskalla puhua jos hän on mua loukannut. en uskalla kunnolla tuoda itseäni esille, koska se ei ole turvallista. Mä en luota siihen että hän kuuntelee ja vain ainoastaan ymmärtäen tai yrittäen ymmärtää. että mieheni huutaa minulle heti jos asetun poikkiteloin. uhkailee erolla. pakkaa kamas, lähe vittuun ämmä, sun puheet ei mua kiinnosta, painu helvettiin siitä, parempi ku erotaan.. nää on yleisimpiä hänen käyttämämiään sanoja koska hän ei osaa riidellä. sanoin että sellaista parisuhdetta ei ole jossa ei riidellä, että turha sitä on yrittää saada loppumaan ku seinään tuolla uhkailulla. se ei auta mitään. se saa aikaan niin syviä uurteita ja haavoja mun sisälle ettei se tee musta yhtään luottavaisempaa miestäni kohtaan. eikä auta mua puhumaan pahasta olostani hänelle millään lailla.

Oli mieheni siinä vaiheessa hiljaa hetken aikaa. mä sanoin että jos voisit luoda mulle täällä kotona turvallisen olon, sellaisen että tietäisin ettet mua heitä pihalle jos tuon jonkun pahan aiheen esille, kerron jos muhun sattuu, ja että saan kertoa rauhassa sen, että sä vain kuuntelet, et tuomitse etkä huuda mulle tai uhkaa. et töni etkä muutakaan.

ei hän luvannut mitään. sano vaan että on kuulemma yrittäny antaa mulle tilaisuuksia puhua. miksen mä sit ole niitä nähny? jännä..

mieheni laittoi vähän väliä yöllä viestiä töistä että onkohan tää meidän suhde vähä sairasta, ei suhun voi luottaa, elät tätä suhdetta netissä, mitä vittua ym ym ym..

eihän se sitä ole. mä en vain saa purkaa oloani kotona turvallisesti, ´niin pakkohan mun on se jotenkin kanavoida. ja mä teen sen tänne. ei se ole väärin.

tunnen itseni niin paljaaksi nyt kun mieheni tietää salaisuuteni, minun päiväkirjani.

puhuin mieheni kanssa puhelimessa eilen ainakin toista tuntia, ensin töissä ja sitten kotona. sanottiin sanottavamme. tuli sieltä mieheltä välillä niin ilkeää tekstiä, mutta en antanu sen loukata. mun pitäis edelleen olla vahvempi, kärsivällisempi, rakastavampi, ymmärtäväisempi..

 

mutta oli kuitenkin pistänyt astiat päivällä koneeseen ja pyörimään. että jotain vaikutusta teksteilläni oli selvästi.

mieheni sanoi kyllä että "katotaa ny päivä kerrallaan ,ahdistaa niin saatanasti tää tilanne. " eipä siihen mitään voi sanoa sit enää. sanoin että no, ei stressata lisää..katsotaan..

sitten kun tulin kotiin, kävin tallilla tunnilla illasta, ja oli muutenkin tosi jees tunti. sain tosin aika vikurin tamman alleni, mutta ei se mitään, pieni dynamiittipolle tekee välillä hyvää! sai tehdä töitä että laukka ei lähe käsistä ja tehtävät suoriutuu hyvin. kyl kehujaki saatii, se oli kivaa :) kymmenen aikaan olin kotona, koneella, suihkus käyneenä.

sain uuden tietokonepelin jota sitte hakkasin siihen yö kahteen asti, vähä ennen sitä painelin sänkyyn ku tiesin että ukko tulee kotiin. Se tuli, ja oli paremmalla päällä.

kävin kessulla ja mieheni oli siinä vaiheessa jo sängyssä katsomas teeveetä. Menin sinne hyvin hiljaa ja arastellen, mutta hän laittoi käden paikalleni ja veti mut siinä syliinsä. kuinka hyvältä tuntuikaan painaa päänsä ukon lämpimään kainaloon ja kuunnella hengitystä, samalla kun mieheni silittää mua kyljestä. se tuntu tosi hyvältä. sit se pussaili otsaani ja puristi lujaa. ehkä ne kirjoitukset oli avannut jonkinasteisen ymmärryksen mua kohtaan tai jotain. ehkä ne tekstit havahdutti. toivottavasti.

me halailtiin ja pussailtiin tunnin verran ainakin ,vitutti ku tiesin että pitää aamulla nousta töihin ja kerranki olis näin hyvä fiilis kiehnata ja olla solmus.. rakasteltiin ja kaikki oli taas hyvin.

mieheni sanoi annettuamme hyvänyönsuukot ja käperryttyämme lusikkaan että "kiitos, ja anteeksi." mä huokaisin syvään ja sanoin samat sanat takaisin. se tuntu hyvältä. ja sitten hän vielä lisäsi että "sopiiko kulta jos tehään tästä lähtien niin että ennen nukkumaan menoa sanotaan jos on jotain mikä on jääny päivällä vaivaamaan?" mä olin tosi otettu siitä ehdotuksesta. ikinä, ei ikinä mieheni ole tehny mitään erimielisyyksien korjaamiseksi tai kompromisseja! tää oli eka kerta ja mä olin ihan ihmeissäni..  "joo, tehdään niin, hyvä se on käyttää vaikka se kymmenen minuuttia siihen että kuunnellaan jos toisella on jotain sanottavaa.." ja hyvillä mielillä nukkumaan, kun muru puristi kainaloonsa ja suukotteli kaulaa. Sillä hetkellä olin niin onnellinen.

 

että tälläistä tänään. toivon ettei mieheni löydä tätä blogia, enää en yritä sitten tehä uutta..